Marraskuu, kaikkien kirjoittajien painajainen ja rakastajatar on pian ohi. Miltä näyttää, joko palkissa hehkuvat ne kuusi maagista kirjainta, W-I-N-N-E-R. Omani valmistui viikonlopun aikana, ja nyt on tyhjä olo. Hirvittävän tyhjä. Ei enää kiirehtimistä koneelle suoraan koulusta, läksyjen sivuttamista, aikataulutuspaniikkia. Tämä on kovin hämmentävää.
Onneksi aina on ficcaaminen täydentämässä tyhjyyttä. En voisi elää ilman kirjoittamista, oli kyse sitten originaalista tai ficeistä. Se on riippuvuus. Fyysinen, henkinen ja emotionaalinen tarve. Päivä kahvimukin kanssa kirjoittaen, mikäs sen kiehtovampaa.
Marraskuu on ollut minulle henkistä terapiaa erään läheisen poistumisen jälkeen. Se oli odotettavissa, mutta ei sellaiseen voi valmistautua. Nano on ollut se päänpurkamiskeino, pakokeino jopa, ja tekstin kautta on ollut helppo käsitellä tunteita. En minä ole tunnekylmä. Näytän vain tunteeni jossain muualla kuin kasvoillani. En kadu valintojani.
Katuminen on katsokaas yliarvostettua.
- Gua