Surunkäsittelystä

np: Disturbed - Innocence (tämä uusin levy on aivan järkyttävän hyvä)

Tänään en tiedä mitä tuntisin, enkä oikeastaan sen kummemmin tiedä miksi. On ollut muutaman päivän etäinen olo, jopa itsestäänkin, on tullut uppouduttua lähinnä kirjoittamisen kovin eheään ja helposti hallittavissa olevaan maailmaan. Onneksi tässä on viikko aikaa sopeutua ennen kuin on mentävä kouluun. 

En tiedä mihin uskoa. Jumalaan en ole uskonut enää vuosiin, ainakaan siihen mitä kristilliset kirkot opettavat, enkä pahemmin koe samaistuvani juuri mihinkään uskontoon. Shamanismi, jos jotakin olisi valittava. Tuntuu niin kovin turhalta kuunnella kaikkien surunvalitteluja ja sitä, kuin hän on paremmassa paikassa nyt. Hitot. Paremmassa, kyllä, mutta ei siitä huolimatta enää itsenään. Hyväksyn kuoleman, koska niin täytyy tehdä, hyväksyn sen silläkin uhalla että se tuntuu joskus kovin epäreilulta. En kaipaa lohdutusta tarustoista joihin en usko, vaikka arvostankin ihmisten yritystä helpottaa suruani.

En enää muista kuka se oli, mutta joku sanoi kerran että kaikki muu suru paitsi hiljaisuudessa yksin käsitelty on teeskentelyä. Tunnen samaistuvani siihen ja koen miltei ahdistavaksi sen, kuinka täällä ravaa ihmisiä puhumassa ja muistelemassa ja itkemässä ja halaamassa ja lohduttamassa ja minä, sosiaalifail jo muutenkin saati nyt, lähinnä haluan omaa rauhaa. Kirjoittamisen kautta olen kaiken purkanut aina ennenkin ja niin puran nytkin. Suurimmalti osin.

Olen kirjoittanut pitkästä aikaa originaalia ja eilinen kirjoitusmaratonkin meni kohtalaisen hyvin, vajaat neljätuhatta sanaa on paremmin kuin osasin tässä mielentilassa odottaa. Oneshottelu on viehättänyt viime aikoina huomattavasti jatkiksia enemmän,  en tiedä miksi.

Tulipa tästä sekava. Pahoittelen.

- Gua